Tämän kertaisessa blogikirjoituksessa käsitellään suomalaisen tuottajavastuujärjestelmän etuja ja haasteita akkujen ja paristojen näkökulmasta. Asiantuntijoina toimivat Mervi Sivula Pirkanmaan ELY-keskuksesta sekä Arto Silvennoinen Suomen Autokierrätyksestä.
Mitä suomalainen tuottajavastuujärjestelmä pitää sisällään?
Mervi avaa tuottajavastuun ydintä seuraavasti: Akkuja ja paristoja tai niitä sisältäviä laitteita maahantuovalla tai valmistavalla yrityksellä on jätelakiin perustuva velvollisuus hoitaa akun ja pariston jätehuolto. Kuluttajalle tämä näkyy mahdollisuutena palauttaa akku tai paristo helposti ja ilmaiseksi kierrätykseen. Yrityksille tuottajavastuu taas tarkoittaa velvollisuutta järjestää valtakunnallisesti ja riittävän kattavasti akkujen keräys ja kierrätys kustannuksellaan sekä tiedottaa akkujen käyttäjille tästä järjestelmästä.
Koska tämän kokonaisuuden järjestäminen on aika suuri haaste yksittäiselle tuottajalle, on vaivattomampi vaihtoehto liittyä tuottajayhteisöön, joka hoitaa nämä velvoitteet yksittäisten jäsentensä puolesta. Tuottajavastuu on toteutettu tuottajayhteisön avulla esimerkiksi kannettavien akkujen ja paristojen osalta ja lyijyakkujen osalta.
Mervi kertoo, että suomalainen erikoisuus ja ylpeyden aihe tuottajavastuujärjestelmässä on täysi tuottajavastuu: tuottajien vastuu ja yhtä lailla oikeus koskevat koko ketjua keräyksestä ja jätehuoltoon. Tuottajilla on siis ketjun loppupäässä oikeus materiaaliin, jonka ovat itse saattaneet markkinoille ja jonka tuottajavastuujärjestelmän kustannuksista ovat vastanneet. Joissakin muissa Euroopan maissa tuottajavastuu saattaa kattaa vain käsittelyn ja kierrätyksen, ja esimerkiksi kunnat vastaavat keräyksestä. Välillä tällaista järjestelmää käytetään hyväksi siten, että kerääjä pitää itsellään arvokkaimman materiaalin ja tuottajavastuujärjestelmän toimijoille jää vähäarvoisin materiaali.
Mitä haasteita tuottajavastuujärjestelmässämme on?
Sekä Mervi että Arto nostavat suurimmaksi tuottajavastuujärjestelmän haasteeksi sen, ettei olemassa oleva järjestelmä kata kaikkia markkinoilla olevia akkutyyppejä, kuten eri kokoisia litiumpohjaisia teollisuusakkuja. Autojen ajovoima-akuille kierrätysjärjestelmää ollaan tosin parhaillaan rakentamassa ja suurille, energian varastointiin tarkoitetuille akuille on myös kaavailtu tuottajavastuujärjestelmää. Kuluttajan näkökulmasta teollisuusakkujen tuottajavastuu poikkeaa kannettaviin akkuihin nähden: teollisuusakkujen jakelijoilla ei ole velvollisuutta ottaa myymiään akkuja vastaan. Heiltä voi ja kannattaa kuitenkin kysyä neuvoa, mihin akun voi palauttaa. Lisäksi muutamat tuottajarekisteriin hyväksytyt sähköpyörien maahantuojat ovat voineet tehdä myyntipaikkojen kanssa vapaaehtoisen sopimuksen akkujen vastaanotosta.
Myös pienempien teollisuusakkujen tuottajavastuun järjestämiseksi on jo esitetty erilaisia vaihtoehtoja. Suurimmiksi haasteiksi nousevat yleensä keräysverkoston riittävä laajuus – kattavasti koko Suomessa – sekä toisaalta mahdollisuus toteuttaa järjestelmä sekä tämän hetkisen lainsäädännön mukaisesti, että tuottajien näkökulmasta kohtuullisella vaivalla ja kustannuksilla. Myös turvallisuuskysymykset on aina huomioitava keräyksen järjestämisessä, mikä vaikuttaa mahdollisiin toteutusvaihtoehtoihin. Vielä ei ole myöhäistä luoda kaivattua, toimivaa järjestelmää, sillä suurin osa maastamme löytyvistä pienteollisuusakuista on vielä elinkaarensa alkupäässä.
Mervi lisää vielä, että vaikka EU:n vuodesta 2008 asettamat kierrätystavoitteet on tähän saakka tavoitettu Suomessa hyvin, uusien akkutyyppien markkinoille tulo voi hankaloittaa tilannetta. Olemassa olevilla kierrätysteknologioilla ei automaattisesti saada otettua talteen materiaaleja uudenlaisista akkutyypeistä. Arto täydentää, että jo pienteollisuusakkujen keräyspilotissa huomattiin akkujen luotettavan tunnistamisen olevan haastavaa!
Toinen asia, joka tulevaisuudessa huolestuttaakin, on kiristyvien jätemääräysten täyttäminen. Viranomaisen näkökulmasta kiristyvillä tavoitteilla halutaan vähentää yhteiskunnan toiminnan ympäristö- ja terveyshaittoja. Toisaalta tuottajavastuun toteuttaja toivoisi, että uusien tavoitteiden asettamisesta ja niiden vaikutuksista käytännössä keskusteltaisiin riittävän ajoissa.
Vaikka oma tuottajavastuusysteemimme on hyvä, olemme luonnollisesti monessa suhteessa riippuvaisia myös muista maista. Vuorovaikutussuhteet ovat sekä myönteisiä että kielteisiä. Pystymme hyödyntämään muualta löytyvää kierrätysteknologiaa ja liiketoimintaa – esimerkiksi lyijyakkujen osalta lyijysulattoja Ruotsissa ja Virossa. Toisaalta meiltä kulkeutuu akkuja myös laittomasti muihin maihin. Vaikka useat viranomaiset valvovat rajan ylittävää liikennettä, kaikkia kuljetuksia ei ymmärrettävästi voida tarkistaa. Mervi toteaa, että niin kauan kuin käytetyt akut kulkevat virallista reittiä ja toimitaan ympäristöluokitettujen yritysten kanssa, voidaan aika hyvin luottaa siihen, että ympäristö- ja sosiaaliset kysymykset huomioidaan toiminnassa.
Uudet Suomeen saapuvat akut taas on otettava vastaan ’sellaisena kuin ne ovat’: emme pysty vaikuttamaan muualla tehtyjen akkujen kierrätettävyyteen. Esimerkiksi erilaisten akkutyyppien sisältämien materiaalien arvo vaikuttaa kierrätyksen kustannuksiin ja kannattavuuteen – toisaalta tuottajavastuun järjestämisen kustannukset jaetaan tasan jäsenien kesken. Vaikka tuottajavastuu väistämättä näkyy Suomesta ostettujen tuotteiden hinnassa, sen osuus esimerkiksi kannettavien akkujen hinnassa on vain muutamia senttejä. Lisäksi tuottajavastuujärjestelmä on toistaiseksi käsitellyt myös ulkomaalaisilta etämyyjiltä – eli esimerkiksi kansainvälisestä verkkokaupasta – ostetut akut, vaikka ne eivät kuulukaan tuottajavastuun piiriin. Kun kuluttaja ostaa akun Suomesta, varmistaa hän samalla sen asianmukaisen loppukäsittelyn.
Tietävätkö kuluttajat ja tuottajat riittävästi tuottajavastuusta?
Arton mukaan tuottajavastuusta tiedotetaan kuluttajille paljon. Haasteena onkin tavoittaa kuluttaja juuri sillä hetkellä, kun käytetty akku on kuluttajan ’kädessä’ ja tämä tarvitsisi tietoa palautusmahdollisuuksista. Toisaalta kuluttajille voisi Arton ja Mervin mukaan avata enemmänkin tuottajavastuun taustaa: miten sen toteuttamisen riskit ja vastuut ratkaistaan järjestelmän taustalla ja millaisia oikeudenmukaisuuskysymyksiä asiaan liittyy.
Arton mukaan yhä useammat yritykset pitävät tuottajavastuun hoitamista kunnia-asiana: keräys- ja kierrätysjärjestelmän vastuullinen hoitaminen nähdään osaksi hyvää yrityskuvaa. Toisaalta uusia yrityksiä perustettaessa tuottajavastuuasiat eivät välttämättä ole ensimmäisenä hoidettavien asioiden listalla. Mervin mukaan tietoa onkin pyritty lisäämään mm. tekemällä yhteistyötä uusien yritysten perustamisessa tukevien yritysneuvojien kanssa.
Mervin mukaan myös lainsäädäntöä olisi tärkeä ajantasaistaa vastaamaan kansainvälisen verkkokaupan nopeaa lisääntymistä. Arto vahvistaa, että ns. omaan tuontiin liittyvät ongelmat on kyllä tiedostettu ja asiasta keskustellaan paljon, mutta konkreettisia ehdotuksia tilanteen parantamiseksi ei toistaiseksi ole tehty.
Mitä tavallinen kuluttaja voi sitten tehdä akkujen keräyksen ja kierrätyksen onnistumiseksi?
Kierratys.info-sivustolle on koottu kaikki valtakunnalliset jätteiden vastaanottopisteet. Myös akkujen ja paristojen keräyspaikat voi tarkistaa sivustolta. Kauppojen keräyspisteitä akuille ja paristoille löytyy Suomesta noin 14 000 kappaletta. Niihin voi palauttaa käsin kannettavissa olevat paristot ja pienakut. Suuremmille akuille, kuten lyijyakuille vastaanottopaikkoja on 1 400 kappaletta. Kannettavia paristoja ja akkuja sekä lyijyakkuja on siis suhteellisen helppo palauttaa kierrätettäväksi. Jos akun oikea palautuspaikka mietityttää, kannattaa kysyä tuotteen myyjältä tai maahantuojalta neuvoa. Turvattomin vaihtoehto on säilyttää vanhaa, kenties viallista akkua kotona.